Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ulpu Takatalo

 

   Tämä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Taustalla äidin syntymäkoti.

 

 

Vanhempieni Vienon os Tohni ja Tauno Hautalan elämästä

 

 

Isäni Tauno Hautala syntyi kauppiaan poika, perheen kahdeksantena lapsena 12.10.1915 ja hänen kuolemastaan tulee kesäkuussa 2007 kuluneeksi 15 vuotta. Äitini Vieno Tohni syntyi maanviljelijän tyttärenä 25.10.1914 viisitoistalapsisen perheen toiseksi nuorimpana. Hänen kuolemastaan tulee elokuun 19. päivä kuluneeksi kuusi vuotta.

Arvostan suuresti vanhempieni elämäntyötä, varsinkin heidän kukkeimman nuoruutensa työtä itsenäisen Suomemme hyväksi. Sitä kunnioittaen olen halunnut kertoa heidän elämäntarinansa unohtamatta isohkon lapsilauman, seitsemän lapsen kouluttamista ja kasvattamista kunnon kansalaisiksi.

 

Olen tehnyt sukututkimusta pian 20 vuotta, joten koko suku on tullut hyvin tutuksi.  Kolmen isovanhempani juuret tulevat 1700-luvulta Pennalan sukutalosta Töysästä sekä juuria myös Kuortaneelta ja Alavudelta. Onneksi äitini äidin suku tulee vähän kauempaa eli Härmästä ja Nurmosta eikä siis ihan kaikki Töysästä, Kuortaneelta ja Alavudelta.

 

Isäni lapsuudenkoti

 

 

 

Tauno Feliks Hautala syntyi Töysässä Suutalan eli Ritolan kylässä Lehtimäen rajalla. Hänen äitinsä Lyydia Johanna os Suutala oli syntynyt samassa talossa 15.9.1883. Vanhemmat olivat talollinen Jaakko Erkinpoika Suutala 19.4.1855 sekä kuortanelainen  Liisa Kustaantytär Pollari s 23.7.1856, jonka äiti Kaisa Greta Yrjöntytär s 6.1.1834 oli Tohnin talon tytär niin kuin äitinikin eli äitini ja isäni äiti olivat keskenään pikkuserkut.

 

Lyydia Jaakontytär Suutala ja Nestor Matinpoika Hautala s 9.8.1883 solmivat avioliiton 29.11.1902 ja heille syntyi 13 lasta, joista kolme kuoli aivan pienenä.  Isäni isän Nestor Hautala aloitti ajan tavan mukaan uransa kulkukauppiaana. Ensimmäisen ns. maakaupan hän perusti vuonna 1902 vaimonsa Lyydia Suutalan kotitaloon. Hän peruskorjasi ja laajensi talon hyvin moderniksi 1930-luvulla. Siinä oli siihen aikaan maaseudulla harvinaiset keskuslämmitys ja kylpyhuone. Myöhemmin isoisäni perusti myös tukkuliikkeen Töysään ja osti useita sekatavarakauppoja 1930-luvun laman aikaan Pohjanmaalta. Hän antoi aina asunnon ja mahdollisuuden elinkeinoon lapsilleen aina näiden avioiduttua. Lyydia-mummu asui yksin liiketalon toisessa kerroksessa pappan kuoltua aikaisemmin vielä 16 vuotta. Miehensä lisäksi hän joutui hautaamaan viisi lastaan ja muutkin kuolivat suhteellisen nuorina. Eino kaatui sodassa 25-vuotiaana ja Viljo 31-vuotiaana Viipurin lähellä olevassa saaressa  sodan loppukahinoissa ja haudattiin kentälle jääneenä. Tämä oli isälleni kova paikka, sillä hän kuuli tästä vasta sodan loputtua ja oli jo luullut ainakin Viljon selvinneen.  Äitini kertoi mummun menneen aina vintille pakoon itkemään, kun pojat lähtivät lomiltaan sotaan,  hän ei pystynyt hyvästelemään heitä.

 

Kaupat Tuurissa, Härmässä ja Alavudella

Tuurin kyläkaupan perustaja, Keskisen veljesten isä, on myös aloittanut kulkukauppiaana ja ostikin aluksi isoisältäni tavaraa, sillä isoisäni perusti vuonna 1913 sivuliikkeen Tuuriin, missä liike toimi aluksi vuoteen 1929 Hautalan Kauppa Oy:n nimellä.  Setäni Martti Hautala, luontokuvaaja Hannu Hautalan isä, omisti myöhemmin tämän liikkeen ja perheyhtiö jatkoi kauppaa Alahärmän Kaupissa ja Suutalassa. Martti-setä kuoli vain 58-vuotiaana sydänhalvaukseen työnsä ääressä vuonna 1968. Martin leski ei antanut koskea kauppaan, vaan kaikki säilytettiin kassassa olevia rahoja myöten pitkälle vuosisadan loppuun. Osa Tuurin  kaupan tavaroista on nyt nähtävänä Turun lähellä,  Marttilassa, Nostalgia-museossa.  Kun isäni osti Kaupin talon vuonna 1938, perheyhtiö lopetettiin myös siellä, mutta jatkui vielä Suutalassa. Myöhemmin isoisäni perusti myös tukkuliikkeen Töysään. Hän oli vuonna 1940 Keskon perustajajäsen yhdeksän muun maakauppiaan kanssa ja hallintoneuvoston jäsen vuosina 1940-46, harjoitti myös kiinteistövälitystä myöhemmillä vuosillaan.

Hänellä oli varmaankin Töysän ensimmäiset autot, henkilöauto oli ostettu maaherralta käytettynä joskus 1920-30 luvulla oli Vaasan läänin ensimmäinen auto, jonka rekisterinumero oli  V-1.

 

Tytär Aili Anttila ent. Ruuhela os. Hautala omisti Alavuden kirjakaupan ja kaksi sen sivuliikettä. Väinö-setäni leski, Ester Hautala-Jokiaho, piti vaatekauppaa Alavuden asemalla. Setäni Paavo Hautalan pojalla on tiettävästi vielä nykyisinkin mattoliike ja Alpo-setäni Erkki-poika piti sekatavarakauppaa Töysän Ritolassa. Tällä hetkellä Tuurin kauppa on purettu, Suutalan liiketalo on vielä pysyssä, mutta ollut jo kauan asumattomana. Syntymäkotini Kaupin talo on ainoa näistä, joka on vielä ryhdikkäästi jäljellä, vaikka isäni sanoi jo silloin 1940-luvulla, ettei sitä kannata enää korjata.

Kaupan pitämistä isoisäni jälkeen Suutalan liiketalossa jatkoi Unto-setäni. Myöhemmin hän alkoholistui ja menetti kaupan.

Veljelläni Askolla oli autoliike täällä Salossa. Nykyisin hänkin on jo eläkkeellä. Pojillani on useita yrityksiä ja kiinteistöjä Salossa ja Timo-pojallani myös  Kajaanissa ja Eestissä, jossa hänellä on myös saniteettialan tehdas yhdessä eestiläisen ystävänsä kanssa. 

 

 

Äitini lapsuudenkoti

 

Äitini  koti oli iso maalaistalo ja äitini osallistui luonnollisesti jo nuorena talon töihin mm. paimentamalla lehmiä ja myöhemmin tietenkin myös muutenkin  hoitamalla niitä. Talo sijaitsi korkealla Tohninmäellä, 224 metriä merenpinnasta.

Äitini viisi veljeä lähti Amerikkaan jo ennen hänen syntymäänsä ajan tavan mukaan ”kultaa vuolemaan”.  Kaksi heistä palasi Suomeen, muut rakensivat siellä oman elämänsä. Vain yksi pojista, vanhin Jussi, kävi kerran Suomessa neljä vuotta äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 1952.  Isänsäkin oli kuollut jo yhdeksän vuotta aiemmin, mutta syntymäkotinsa Jussi näki vielä pystyssä, tosin asumattomana. Hän tuli käymään meille myös Kuusjoelle, Rauhalinnan tilalle. Hän sanoi, että oikea paikka, kun oli nähnyt äitini pihalla kävelemässä. Hän oli heti tunnistanut sisarensa, jota ei ollut koskaan tavannut oman äitinsä näöstä ja olemuksesta.

Tohnin talo oli komea kaksifooninkinen pohjalaistalo, josta Töysän kunta suunnitteli museota, mutta hanke jäi, koska se olisi tullut liian kalliiksi. Nykyisin talo on raunioina, vain sireenimajan voi ryteiköstä vielä erottaa. Minun on välillä vaikea löytää koko Tohnin mäkeä, kun sen maamerkki, Tohnin talo, tuli mistä suunnasta tahansa on nyt poissa ja puut ovat villiintyneet kasvamaan autiolla tilalla.

 

                             

Vienon ja Taunon kohtaaminen sekä häät

 

 

Vanhempani kävivät rippikoulua Töysässä ja tutustuivat siellä. He osallistuivat myös rippilasten 50-vuotisjuhliin vähän ennen isäni halvaantumista 1980- luvun alussa. Valitettavasti poikien rivit olivat kovasti harventuneet sodan takia.

Juhannushäät vietettiin vuonna 1934 äidin kotitalossa, Tohnissa. Äidillä oli valkoinen puku ja huntu. Häissä tapahtui jotain, mistä en ole oikein varma, mutta perimätiedon mukaan äitini oli juossut ilman kenkiä yöllä Lähteenmäelle, veljensä taloon niin että pitkä huntu oli vain liehunut ilmassa. Ilmeisesti häissä oli tarjoiltu alkoholia ja jotain riitaa oli tullut. Äitini vihasi koko ikänsä viinaa ja piti myös isäni hyvässä ruodussa, sillä sodassa isäkin sittemmin pääsi viinan makuun, vaikka olikin kotoisin ns. raivoraittiista kodista. Siellä ei juotu edes kahvia, ainoastaan hopeateetä eli kuumaa vettä maidon kera. Pojat urheilivat ja siitäkään ei isoisäni Nestori tykännyt, sillä se oli hänen mielestään ajan haaskausta, niin että pojat joutuivat karkaamaan urheilukentälle. Jos lähtiessä jäi kiinni, sai selkäänsä, mutta takaisin tullessa, kiinni jäädessä selkäsaunalta vältyttiin.

Isäni olikin jo 7-vuotiaasta kaupassa töissä, niin että tuskin nenäpäätä näkyi tiskin takaa.

Häitten jälkeen äitini muutti isäni kotiin Suutalaan miniäksi ja oli mummulleni mieleinen miniä,  koska oli ahkera ja osaava. Siellä syntyi myös perheen esikoinen, Asko v. 1935. 

 

 

Muutto Härmään

 Sota-aika sävytti avioliiton alkuaikoja ikävällä tavallaan.

 

Alahärmässä synnyin minä 1938, Taisto 1941, Tarmo 1942 ja Irmeli 1948. Kuusjoella syntyivät sitten Arto 1952 ja Aki 1959. Esikoinen Asko syntyi Töysässä  1935.                     

Kun molemmat olivat nuoria, vasta 19-vuotiaita, ei ollut mikään ihme, että avioliitossa näkyi eräänlainen henkinen keskenkasvuisuus. Siihen olivat varmaan paljoltikin vaikuttaneet sota-aika ja muukin vaikea elämäntilanne, sillä se oli kaiken kaikkiaan enemmän raatamista ja työntekoa kuin opiskelua.

Isäni tosin oli kova lukemaan ja tiesi paljon asioista ja hänellä oli hyvä muisti vielä halvaantuneenakin. Vaikka hän ei osannut enää puhua, hän osasi hyvin ilmentää itseään.

Näin jälkeenpäin huvittaa, mutta joskus lapsena oli raskasta kuunnella, kun äitini oli niin kova motkottamaan varsinkin isälle. Tosin isä suhtautui siihen aina rauhallisesti, veti vaan saappaat jalkaansa, lähti ulos ja totesi mennessään, että ittepähän olen valinnut. Joskus isä toppuutteli, että älä nyt viitti, vanha rippikoulukaveri. Kuitenkin isäni halvaantumisen jälkeen äitini hoiti tunnollisesti ja todella hyvin häntä viisi vuotta, joten välittäminen oli aitoa.

 

Eräs isoäitini kaukainen esi-isä oli Lapuan suurpitäjän kiertelevä suutari, Paavali Heikinpoika. Hän osti Härmästä Järvin talon ja oli siinä uudisviljelijänä 1601-1609. Siitä lohkottiin myöhemmin Kauppi, josta lohkotun Kauppilan vanhempani ostivat sattumalta vuonna 1938.

Synnyin siis Alahärmässä Kaupin tilasta lohkotussa Kauppilan talossa pari viikkoa sinne muuton jälkeen. Vanhempani muuttivat Töysästä Kuortaneelle vuonna 1936 ja sieltä Alahärmään Kauppiin vuonna 1938. Äitini väite, että  "ollaan verenkuljettamia" ei pitänyt lainkaan paikkaansa, emme tulleet ensinnäkään vettä pitkin, vaan oltiinkin tultu yllättäen siitä tietämättöminä äitini esi-isien ja suvun aikoinaan omistamaan Kaupin taloon. Nyt paluureitti Töysä - Kuortane – Alahärmä kulki vain päinvastaisessa järjestyksessä kuin 300 vuotta sitten. Härmän ensimmäinen kirkonrakentaja, Kaupin isäntä, Sipi Tuomaanpoika s. 1616 oli äitini varhainen esi-isä, jonka isoäidin isä oli pitäjänsuutari tämä Paavali Heikinpoika. 

 

*******************     

  

 

Isonvihan aikaan vuonna 1714 ryssät olivat polttaneet Härmästä Kaupin talosta 17 rakennusta, samoin monta muuta taloa Härmästä. He veivät myös 77 lasta maaorjiksi Venäjälle. Härmässä oli tuolloin vain 22 tilaa eli se tarkoittaa, että 2-3 lasta raastettiin kodeistaan keskimäärin joka talosta.

Vanhempieni nuoruus ei ollut herkkua. Isällä meni sotaväessä avioliiton alku, 2 vuotta. Sitten hän oli sodissa 1939-1944 välisenä aikana niinkuin kaikki muutkin Suomen miehet. Äitini hoiti koko tämän ajan lapset ja kaupan.

Sodan alkaessa isäni oli vasta 23-vuotias. Isälläni oli urheilutausta ja hän oli hyvä hiihtämään ja ampumaan. Talvisodanaikaisen ryhmänjohtajansa Armas Hakolan mukaan, hän oli yksi hänen parhaista miehistään. Hän osallistui talvisotaan 31. Pioneerikomppaniassa. Hän oli alikersantti ja toimi ryhmänjohtajana taisteluissa Taipaleenjoen Kirvesmäessä. Jatkosodassa Jalkaväkirykmentti 37:ssä hän osallistui ryhmänjohtajana taisteluihin Särkisyrjässä, Rytyssä, Sortavalassa,  Lempaalassa, Rajajoella, Uudellakirkolla, Viipurissa ja Vilaniemessä. Kunniamerkit: V4mk, VM2 mm. Hän kuului aivan pikkupojasta asti suojeluskuntaan, Töysän, Kuortaneen ja Alahärmän, aina asuinpaikkojensa mukaan. Monta kertaa sodassa oli liki piti tilanteita, mutta isäni selvisi kuin ihmeen kaupalla haavoittumatta.

  

Äiti  lottana

 

Kun isäni oli sotimassa Suomen vapauden puolesta Karjalan kannaksella toisen maailmansodan aikana 1939-1944 äiti hoiti kaupan ja lapset kauppa-apulaisen ja lastenhoitajan avulla. Nämä vaihtuivat usein, sillä lähes poikkeuksetta kaikki tytöt löysivät aviopuolison Alahärmästä. Äiti ilmoitti aina Vaasa-lehdessä, että tarvitsemme uuden

apulaisen edellisen avioitumisen takia. Se oli tietenkin hyvää mainosta.

Äiti toimi myös ilmavalvontalottana Härmän parantolan vesitornissa ja myös kutoi kotona sukkia ja leipoi rintamalle lähetettäväksi. Yllättävän paljon siihen aikaan neljän pienen lapsen ”yksinhuoltaja” ehti tekemään. Äiti kuului Seinäjoen ja Töysän paikallisjärjestöihin.

Kunniamerkit: LS 10 v, am. kultainen hiihtomerkki. Rauhanaikana lotilla oli hiihtokilpailuja ja myös myyjäisten järjestelyä suojeluskuntajärjestössä. Naisten osuus Suomemme itsenäisyyden säilyttämissä oli valtava eikä sitä ole aina osattu tarpeeksi arvostaa. Suuri osa lotista toimi rintamalla henkensä kaupalla sotilaiden rinnalla ja apuna muonituksessa, sairaaloissa, ilmavalvonnassa ja puhelinvaihteissa.

 

Pommituksista näen vieläkin joskus painajaisia, vaikka ne eivät olleet läheskään niin uhkaavia kuin kaupungeissa. Ryssät yrittivät pommittaa Kauhavan lentokenttää, mutta eivät löytäneet sitä, kun suolle oli tehty valelentokenttä, jonne pommit osoitettiin. Lapsuudestani muistan kyllä hyvin pommikoneet Kauhavan suunnalla ja pakenimme usein myös yöllä metsään, talvella lakanat suojanamme. Kun äidilläni oli kaksi pienempää lasta puettavana, tuli naapurin vanha isäntä apuun pukemaan ja kantamaan minua metsään. Kävimme katsomassa äitiä parantolan vesitornissa, portaat olivat jäiset ja liukkaat, mutta ylös päästiin ja alas myös, vaikka pieniä oltiin. Siihen aikaan lasten oli oltava hyvinkin omatoimisia. Minäkin hoidin lähes itsenäisesti 11-vuotiaasta asti i-vuotiasta pikku siskoani jopa yötkin, kun vanhemmat olivat etsimässä meille maatilaa eri paikoista Suomea. 

Kotonamme oli paljon myös siirtokarjalaisia, joita aluksi piti ruokkiakin. Osa perheistä ei tullut auttamaan edes tiskaamisessa, vaikka äitini uupui työstä ja lasten vavottamisesta, umutta se oli harvinaista.  Yleensä sopeuduttiin hyvin. Kun lähdimme Härmästä vuonna 1949 tuli entisen siirtolaisperheemme, Kettusen emäntä, hyvästelemään meitä Kaupin asemalle ja tarjoili meille termospullosta lähtökahvit. Se lämmitti syyspäivänä niin mieltä kuin vatsaa.

 

 

 

Kaupinkangas oli myös sotilasaluetta

 

 

 

Vuonna 1941, Kaupinkankaalle noin 200 metrin päähän kodistani, rakennettiin saksalaisten toimesta iso, noin hehtaarin kokoinen perunakellari saksalaisjoukkojen huoltokeskusta varten. Sisälle tehtiin rautatie, minne mahtui veturi ja viisi vaunua. Venäläiset sotavangit, joita oli noin sata henkeä, tekivät rakennustyöt. Rakennuttajina oli kymmenen saksalaista upseeria. Vangit yöpyivät nuorisoseurantalolla Huvilassa ja kulkivat vartijoidensa saattamina illoin aamuin kotini ohitse vaikuttaen hyvin nälkäisiltä ja rasittuneilta. Kun he tulivat Härmän asemalle härkävaunuissa, olivat he niin janoisia, että joivat vettä lammikosta, jonka rannalla oli juuri teurastettu joku eläin, niin että vesi oli ihan veristä. Kasvimaaltamme he yrittivät aina napata jotain suuhunsa.

Perunoita lajittelemassa ja keittämässä oli kellarin valmistuttua härmäläisiä naisia. Perunat esikypsennettin, "pakastettiin" ja lähetettiin rautateitse pohjoiseen saksalaisten sotilaiden tarpeisiin. Sodan jälkeen, kun taloissa maatöissä olevia vankeja palautettiin, nähtiin monta sydäntä särkevää tapausta. Isot miehet itkivät ääneen, kun joutuivat lähtemään takaisin Venäjälle. Ilmeisesti he tiesivät, että heitä kohdeltaisiin karkureina ja heitä odotti siellä kuolemantuomio. Heitä oli aivan turha sulkea yöksi lukkojen taakse, niin kuin oli määrätty, sillä näillä vangeilla oli hyvät olot, eivät olisi mihinkään karanneet.

 

Sodan ajalta Härmästä on jäänyt mieleeni muuan järkyttävä tapaus. Olimme iltahämärissä laittamassa pyykkiä narulle metsän reunassa, kun metsästä tuli venäläinen sotavanki, joka pyysi polvillaan rukoillen "liepuskaa". Pelästyimme kovasti, mutta äiti pyysi veljeäni hakemaan nopeasti ison leipäpalan ja laittamaan paljon voita päälle. Kiitollisena vanki poistui takaisin metsään Huvilan suuntaan, majapaikkaansa.

Saksalaiset olivat rakennuttaneet hiekkakuopan pohjalle oman kaupungin "Pikku-Berliinin" juoksuhautoineen, puisine käytävineen ja  parakkeineen. Heillä oli siellä jopa pieni kasvi- ja mansikkamaa. Paikkakuntalaisilla ei ollut mitään pahaa sanottavaa näistä saksalaisista. He käyttäytyivät hyvin ja yrittivät myös tutustua seudun ihmisiin pitämällä parakeissaan. juhlia, joita tosin useimmat härmäläiset boikotoivat. Äitinikään ei niissä koskaan käynyt, vaikka saksalaiset olivatkin hyviä asiakkaita ja herrasmiehiä. Äitini kertoi ensin vähän pelästyneensä, kun ollessaan sillä hetkellä yksin kaupassa, joutui hakemaan kellarista tavaraa ja saksalainen upseeri tuli perässä, mutta hän halusikin vain  auttaa äitiäni tavaroidensa  kantamisessa.

 

Veljeni Asko oli usein opastamassa erästä saksalaista sotilasta, Walteria, joka haki paikkakunnan taloista ruokaa, munia, perunoita ja jauhoja kuorma-autolla ja joskus sivuvaunullisella moottoripyörällä ns. akantappovehkeellä. Eräs upseereista, joka oli käynyt Härmässä sodan jälkeenkin kyläläisiä tervehtimässä, oli siviiliammatiltaan yliopiston professorina Hampurissa, luultavasti juuri tämä sama Walter.

Lenni Hakolan vaimon vanhemmat osasivat Amerikan kävijöinä englantia ja heistä oli varmasti saksalaisille paljon apua, tosin saksalaisilla oli myös oma naistulkki mukanaan.

Viimeisenä iltanaan Walter tuli vielä hyvästelemään Askoa ja kertoi, ettei enää koskaan tule hakemaan häntä. Vielä samana yönä saksalaiset häipyivät Kaupista. Jonkun ajan kuluttua myös koko perunakellari oli yöllä purettu ja viety sotasaaliina Venäjälle. Kuljetus olikin helppoa santakuopan pohjalla kulkevaa rautatietä pitkin.

 

Muutto Kuusjoelle Rauhalinnan tilalle syksyllä 1949

 

Isäni päätti sodassa, että jos selviää hengissä, hän vaihtaa ammattia. Niinpä vuonna 1949 ostettiin kaukaa Salon seudulta Kuusjoen Raatalasta Rauhalinnan tila. Tila oli keskikokoinen, noin 50 ha kokoinen, josta puolet peltoa ja puolet metsää.

Äiti osasi maanviljelijän tyttärenä hoitaa karjaa, mutta isä ei  kauppiaan poikana ollut erikoisen taitava maanviljelijä. Hän teki kirjanpitotöitä ikään kuin harrastuksenaan joillekin kauppiaille Vasta kun maat annettiin vuokralle ja isäni aloitti ”varhaiseläkkeellä” olon,  alkoi olla taloudellisesti helpompaa. Lasten kouluttaminen sieltä metsäkulmilta asti tuli myös kalliiksi.

 

Äiti oli hyvä leipomaan ja osasi laittaa vähistä aineista hyvää ruokaa.  Kuusjoelle muutto oli meidän vanhempien lasten kohdalla hyvin traumatisoiva. Koulu oli reilun kolmen kilometrin päässä tiettömän taipaleen takana, kun se Alahärmässä oli lähellä, noin 100  metrin päässä. Naapurit olivat kaukana, kun Härmässä kaikki lähitalojen kaverit pyörivät yhdessä. Lisäksi varsinais-suomalainen sulkeutuneisuus häiritsi. Koskaan ei voinut tietää, mitä todella ajateltiin. Kun on elänyt lapsuutensa on elänyt kaiken eli pidän edelleen kotinani syntymäkotiani Alahärmässä.

 

Vanhempani muuttivat Töysästä Kuortaneelle vuonna 1936 ja sieltä Alahärmään Kauppiin vuonna 1938. Äitini väite, että  "ollaan verenkuljettamia" ei pitänyt lainkaan paikkaansa, emme tulleet ensinnäkään vettä pitkin, vaan oltiinkin tultu yllättäen siitä tietämättöminä äitini esi-isien ja suvun aikoinaan omistamaan Kaupin taloon. Nyt paluureitti Töysä - Kuortane – Alahärmä kulki vain päinvastaisessa järjestyksessä kuin 300 vuotta sitten.

  

 

Vanhempieni viimeiset vuodet

                        

Isä kuoli vuonna 1988 aivohalvaukseen Perttelissä Kajalakodissa 73-vuotiaana halvaannuttuaan ensimmäisen kerran 10 vuotta aiemmin. Tämän koko 10 vuoden ajan hän pystyi liikkumaan vain rullatuolilla eikä pystynyt enää puhumaan, mutta muisti oli hyvä ja järki toimi yhtä hyvin kuin ennenkin.

Äiti hoiti häntä kotona Kuusjoella viisi vuotta ja Kajalakodissa isä eli vielä toiset viisi vuotta viihtyen siellä hyvin.

Hänen lähtönsä  oli kaunis  ja sain olla hänen vieressään. Hän oli viimeiseen asti järjissään ja lähtiessään hän oli onnellisen ja rauhallisen näköinen ja hymyili. Ajattelin, että hänen äitinsä tuli häntä vastaan, mistä hän noin ilahtui.  Uskon, että hänellä on hyvä olla.    

 

****************** 

 

Kun isä vuonna 1988 pääsi Kajalakotiin, äiti muutti Saloon ostamaansa rivitalo-osakkeeseen. Hän pääsi vuonna 2000 toivomaansa paikkaan Salossa, Kukonkallion vanhainkotiin. Oltuaan siellä kerran viikon intervallipaikalla, kun olin lomailemassa ulkomailla, hän ihastui paikkaan ja toivoi pääsevänsä sinne. Sinne oli vaikea päästä, sillä kahden lääkärin suosituskaan ei auttanut, kun paikkoja oli niukasti.

Hän viihtyi siellä hyvin sen puolitoista vuotta, minkä ehti siellä olla ja terveyskin oli kohtalainen.  Vasta aivan viimeisinä viikkoinaan hän arasti kyseli, että kai joku minut täältä kotiin hakee. Hän oli silloin jo niin pahasti dementoinut, että luuli minuakin välillä siskokseen. Kun minulle tuli tippa silmään, lohdutti veljeni Taisto minua, että älä välitä, mä oon kauan jo ollut velipoika.

Vuonna 2001 äitini nukkui pois sairastettuaan vain viikon lähes koko ajan tajuttoman kaatumisen aiheuttamasta verenvuodosta johtuneeseen sydäninfarktiin. Pidän lohdutuksena sitä, että äiti ei joutunut paljonkaan kärsimään ja loppuaikakin oli ihmisarvoista elämää.

Samoin myös isälläni, sillä hän piti Kajalakodissa asumisesta, vaikka ensin vastustikin sinne menoa.  

 

 

Salossa 25.1.2007

 Kirj. Ulpu Takatalo

 

 

 


©2017 sukututkimus - suntuubi.com